Suuria tunteita

Porukoiden ja veljen lähdön jälkeen mielialat ja tunteet on vaihdellut tosi paljon. Toki olin varautunut, että tuntuu pahalta kun joutuu taas sanomaan hyvästit. Toisaalta taas oli kiva palata omaan elämään täällä.

Alku oli kuitenkin todella kankea. Perjantaina heti oli työpäivä. Lapset oli kovin ilosia kun olin taas kotona ja niin oli kyllä host äitikin. Vanhemmat oli varmaan kiitollisia, että en ollut kun viikon poies. No se ilonen tunnelma ei kovin kauaa kestänyt kun lapset jo alotti sodan keskenään ja mun paluu oli jo vanha juttu ja mua ei tarvinnut enää kuunnella. Lisäksi huomasin, että vanhemmat ei ollut mun poissa ollessa pessyt ollenkaan lasten pyykkiä! Mä pesen aina 2 kertaa viikossa, että varmasti riittää puhtaita vaatteita. No sieltä oli yöpaidat lopussa ja pienemmän alushousut lopussa. Tein yhden pika koneen pe iltana. Sillon mulla ei oo aikaa pyykin pesuun kun meillä on pyykkirouva pesemässä vanhempien pyykkejä koko päivän, mutta sille ei kuulu lasten pyykit. Ja viikonlopun vapaa-aikaa en todellakaan aikonut käyttää pyykin pesemiseen ja kotona istumiseen. En vaan ymmärrä miten ei voi olla muka aikaa edes yhtä koneellista pestä. Vai eikö vaan viitti? No päivästä selvittiin kyllä vaikeuksien kautta, mutta kyllä oli illalla kurja fiilis. Pääsin onneks yhden kaverin "läksiäisiin" ja pyörähtään tanssilattialla mikä helpotti edes vähän.

Lauantaina olin sitten hyvillä fiiliksillä ja hyvällä asenteella, päätin panostaa tähän hommaan oikein tosissani. Mutta eihän siihen tarvittu kun tunti, että päivä oli lähes pilalla. Onko noiden lasten ihan pakko riidellä koko aika?! Ilmeisesti. Sisäleikkipaikassa oltiin, mutta ei siitä kyllä varmaan nauttinut kukaan kun koko aika lapsilla joku riita päällä ja au pairilla hermo piukalla. Kotiin kun päästiin niin saatiin vielä oikein kunnon riita ja itkupotkuraivarit ja siinä kohtaa olin ihan valmis heittämään hanskat tiskiin, pakata kamat ja lähteä. Kovin oli kurja fiilis. Eikä asiaa todellakaan helpottanut se, että oli ikävä perhettä ja kavereita. Lauantai onneksi päättyi hauskasti L:n ansiosta. Käytiin seikkailemassa Danburyssä ja naurettiin kyllä ihan urakalla !

Sunnuntai oli lepposa vapaa päivä ja illalla käytiin katsomassa The Proposal (odottamaton ehdotus) leffassa ja oli kyllä mukava leffa. Aiheutti vaan jälleen kerran kovan mietiskelyn sen jälkeen. Sitä kun tuntuu aina, että elämästä puuttuu jotain. Ja itseasiassa tulin siihen tulokseen, että voiko au pair vuoden aikana edes olla ihan kokonainen? Oma perhe ja rakkaat ystävät on Suomessa, ei voi elää sellaista elämää kun just ite haluaa vaan on paljon sääntöjä noudatettavana ja vuoden läpi joutuu miettimään paljon asioita ja käymään läpi melko suuria tunteita. Toki onnellinen voi olla ja oonkin, mutta tuolla sisimmässä tietää, että jotain puuttuu.

Tämä viikko on valitettavasti jatkunut saman kaavan mukaan. Lapset tappelee keskenään, huutaa mulle, huutaa vanhemmille, itkee kun ei saa mitä haluaa ja ei kuuntele mua pätkääkään ja jos kuuntelee niin ei tottele. Ihan normi lapsia varmaan, mutta se vaan kiristää pinnaa.

Toki mukaan on mahtunut hyviäkin hetkiä, jopa lastenkin kanssa muutama. ;) Oon käynyt taas pienen tauon jälkeen reenaamassa ja reenit sujuu oikein kivasti ja välillä ihan jopa miettii, että ompa hyvä fiilis. Mutta ei todellakaan mikään paras viikko oo ollut ja oonkin aika ilonen, että pääsen viikonlopuksi pois vaikka kyseessä onkin "koulu" viikonloppu.

Kaikinpuolin siis sekavat fiilikset. Päällimmäisenä mielessä pyörii : kuinka jaksan tätä vielä melkein puoli vuotta? sitten toisaalta, kuinka ehdin tehdä kaiken kun on enää niin vähän jäljellä? mitä hittoa aion tehdä tämän vuoden jälkeen? ja kannattaako mun tosiaan käyttää aikaani valittamiseen? täähän on vaan yks vuosi mun elämästä ja siitä pitää osata nauttia. Ja nutinkin, mutta yleensä negatiiviset fiilikset on helpompi tiedostaa ja niistä on helpompi puhua.

Nojoo, aion nyt kuitenkin tsempata ja luotan siihen, että tää on puolen vuoden kriisi ja kaikki kääntyy hyväksi ja yritän asennoitua kaikkeen au pairin ammattitaidolla (:D) ja selvitä arjen hankaluuksia ja kasvaa ihmisenä ja nauttia elämästä. Saas nähdä kuinka onnistuu !

PS. n. 2 kk kun olen taas täysi-ikäinen. Voi sitä onnenpäiväää !!!